Täyttä elämää raksalla (KK 7/2011)

Meidän perheeseen se tuli ihan yllättäen, rakentamiskuume. Muistan, kun olimme mieheni ja pienten tyttöjemme kanssa retkellä tulevan talomme paikalla, aurinkoisella rinteellä. Se oli heinäkuuta 2009. Istuimme hiljaa kivellä. Pääkopassa herneet hakkasivat kiivaasti: Uskaltaisimmeko? Osaisimmeko?

Nousimme ylös ja lähdimme pois, vain palataksemme parin päivän kuluttua takaisin kivelle istumaan. Into vei mukanaan niin, ettemme enää irti päässeet.

Ahmimme pohjapiirroksia. Öitä meni valvoen. Oma paikka, juuri sellainen kuin halutaan! Eikä minne tahansa vaan juuri sinne, ihanan laakson yläpuoliselle rinteelle, jossa aamusta iltaan voisi katsella ympäröivää luontoa.

Ensin vauvakuume, sitten rakennuskuume - kovasti muistuttavat toisiaan nuo taudit. Pikkulapsivaiheesta oli luontevaa siirtyä talon rakentajiksi, koska vapaa-aika ja yöunet oli menetetty ensimmäisen tyttären syntymän myötä vuonna 2006, eikä niistä oltu kuultu sen jälkeen mitään. Sukurasite on myös vahva molemmilla puolilla, kun isämme ovat varsinaisia elämäntaparakentajia.

Nykyistä kotia - ikivanhaa hirsitaloa - olemme rempanneet kolmeen otteeseen niin, sen kanssa on tullut väsy. Tällaiselle insinööriluonteiselle väsymys tuli siitä, että tajuaa, että vanhan korjaamisessa ei työ lopu koskaan. Keskeneräisyys painaa vanhan kanssa aina. Varsinkin sellaista, jonka silmä rakastaa suoria kulmia. Uuden kanssa voi aloittaa puhtaalta pöydältä.

Mikä parasta, mies saa vihdoin itselleen ikioman teknisen tilan ja kotiteatterillekin huoneen. Puulämmitys taas on minun lempiharrastukseni, ja nyt on vihdoin kunnon harrastusvälineet rakenteilla - kaksi takkaa, puukiuas ja puuhella. (Itsekin mietin, että tulikohan nyt vähän liioiteltua. Pidän pokan ja perustelen lämmitystarpeella, jos kysytään.)

Mutta miksi päädyimme rakentamaan vaivalloisesti "pitkästä tavarasta"? Tunsimme hyvät timpurit ja heidän kädenjälkensä. Jotenkin se, että tietää, kenen käsien tekoa rakennus on, antaa rakentajan mielessä talolle oman luonteen. Käsityöllä on aina enemmän karaktääriä kuin tehtaan tuotteella.

Puurakenteinen, siis. Maalatut puulattiat, koska ne ovat niin kodikkaat - ei parketti böndeille sovi. Maalämpö - no, ei ollut oikein muuta vaihtoehtoa. Hengittävä eristerakenne, eli sellua seinään - vanhan talon kanssa on opittu pelkäämään muovia. Rimalomalautaa pintaan ja kaunista siniharmaata maalia päälle. Lasikuisti ja terassi auringon suuntaan. Siinä se.

Talon rakentaminen on unelman toteuttamista omin kätösin, eikös? No, juuri niin - ja paljon muutakin. Se on myös oman yksinkertaisuuden ja kädettömyyden toteamista, unettomia öitä ja raksa-sanasta kiukuttelemaan repeäviä ipanoita. Upeita tunnelatauksia, kun vaihe toisensa perään valmistuu ja näkee suunnitelmat toteutuneina. Sitten taas stressiä, venymistä. Täyttä elämää.

Asiaa mietiskellessäni olen tullut siihen lopputulemaan, että talonrakentamisen täytyy olla meissä suomalaisissa jotenkin sisäänrakennettuna. Rakentaja sinussakin ehkä vielä uinuu, kunnes eräänä päivänä herää ja alkaa paukuttaa vasaraa ja soittaa sahaa. Sellaista pioneerihenkeä ehkä?


- minun kolumni Kodin Kuvalehden numerossa 7/2011