Rakentamiskuumetta vai pioneerihenkeä?

Rakentamiskipinän saaminen on vähän samantyyppinen juttu kuin vauvakuume. Kun se iskee, se alkaa johdatella elämää tiettyyn suuntaan. Kirjoitin tämän blogin ihka ensimmäisessä jutussa siitä, kuinka meidän projekti alkoi. Ajatus tuli päähän, eikä enää lähtenytkään.

Eikä ollut ihan helppoa siinä alkuun. Riideltiin keskenämmekin siitä, kun kummankin mielialat vaihtelivat ja olimme sitten vuoronperään toisiimme turhautuneita, kun välillä asia etenivät liian nopeasti ja välillä eivät ollenkaan.

Perusasia oli se, että tuli tarve tehdä oma. Itselle ja sellainen kun itse halutaan ja tarvitaan. Paikkaan jossa on myös omaa rauhaa (siellä on oikeastaan pelkästään sitä :-)

Mutta tuo rakennuskuume. Mistä se oikein ihmiseen tulee? Toisilta rakentajiltako? Onko se tarttuva tauti? Onko perinnöllistä heikkoutta siihen? Kuinka ympäristö vaikuttaa? :o)

Oman kodin rakentaminen on minusta suomalaisen ihmisen elämänkaaressa aika perustavanlaatuinen elementti. Siihen tulee jossain vaiheessa tarve, kuten lasten hankintaankin. (Usein ne tulee muuten samaan aikaan?)

Naisille se voi tulla yhtälailla kuin miehille, vaikka pelkästään fyysistä syistä miehillä on raksahommissa tietty etulyöntiasema. Usein enemmän kokemusta koneista ja käytännön töistä ja näpräilyistä muutenkin. Mutta on tässä naisillekin sopivia hommia, kuten hankinnat, maalaus, siivous. Muonitus on myös ihan tärkeä tehtävä ja välillä juomituskin :-D

Kun on lapsia (eikä taaperot ja raksa sovi kovin hyvin yhteen ), roolijako on usein se että mies on yksinään raksalla töiden jälkeen ja nainen sitten kotona lasten kanssa. Illasta toiseen. Viikonlopusta toiseen.

Turhauttavaa sekin, kummankin kannalta. Onneksi meidän tapauksessa on ollut saatavilla paitsi lastenhoitoapua, myös talkooapua meidän kummankin vanhempien taholta. On voitu tehdä yhdessä ja hankalampiin talkoohommiin on saatu sitten apuakin.

Tosi pitkä projektihan tämä on. Meillä on idean syntymisestä kohta 1,5 vuotta. Mutta omalta osaltani sanoisin, että yllättävän hyvin tätä jaksaa. Me tehdään spurtteina, eikä meillä ole aikataulua. Ei ole pakkoa, eikä kiirettä. Välillä ehtii tehdä muitakin asioita.

Spurttien tekemisessä on se hyvä puoli, että yhtäkkiä syntyy aina paljon uutta valmista, ja pää jää ikäänkuin "jälkeen". Odotteluaika menee siinä, kun pää ehtii ajan tasalle, silmät tottuu uusiin rakennelmiin ja nauttii saavutuksesta. Ja sitten mennäänkin taas eteenpäin.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tätä jaksaa hyvin ja ajoittain jopa nauttii suuresti (siis kun peltikaton lasku ei ole vielä tullut ja elämä tuntuu kaikinpuolin kevyeltä) . Tämä tuntuu enemmänkin harrastukselta, (toki hieman kalliinpuoleiselta...) Itse pidän projekteista, työstä jossa on käsitettävän mittainen elinkaari. Rakentaminen sopii minulle. Ja meille.

Kivaa kun lasten tekemisen jälkeen voi tehdä tällaista uudenlaista asiaa yhdessä. Vähäsen taas oppii siipasta jotain uutta. Yhteiset kokemukset ja aikaansaannokset yhdistävät. Ehkä näitä on sitten joskus myös hauska muistella.

Ja onhan se ihan hemmetin hieno juttu, kun on rakentanut sentään talon! Se ei ole mikään pikkujuttu se! :-D

1700 legopalikkaa

Tyttäreni (4v) kysyi harkkolavat nähtyään, että "Äiti, mitä noi on?" Vastasin, että kun sinullahan on niitä legoja kotona - nämä on vähän samanlaisia rakennuspalikoita. Isojen miesten legoja, niinkuin.

Jännää materiaalia sellainen kevytsoraharkko on. 17 kg kappale ne painavat ja ovat kuitenkin hyvin huokoisia. Siitäpä raksaajan mieleen tuli kalajuttu vuosien takaa.

Mieheni ja isänsä lähtivät ongelle viereiselle järvelle. Onkipaikalle päästyään huomasivat, että pahus, ankkuri jäi maihin. No, eihän sitä ankkuria sitten mistään löytynyt, piti ottaa saunan taakse jäänyt kiviharkko, laittaa narun päähän. Eikun uudestaan vesille. Uudestaan hikipäässä onkipaikalle soudettuaan heittivät "ankkurin" järveen, plumps. Arvatkaa mitä tapahtui? No, ankkurihan se aalloilla kellui kuin korkki :-)

Raksa-asiaan palatakseni: nyt on etuosalla seitsemän kerrosta ja takaosallakin jo pari kerrosta harkkoja. Koko viikonlopun siellä taas väkerrettiin. Hienosti menee. Etuosan erkkeri on toiselta sivultaan kolme milliä vino - siinä suurin moka.



Vedettiin samalla ne edellisessä postauksessa kiukuttaneet puhelin-, sähkö- ja varavesijohtokin tontille. Ja tehtiin toiselle puolelle pientä täyttöä jo. Ja perunatkin pantiin maahan jossain välissä. Siitäkin voisi kertoa kokonaisen tarinan kun meidän mäen väki perunat istutti :-)

Perheen isi oli kyllä melko väsynyt sunnuntai-iltana. Kaksi 12h:n raksapäivää ja välissä pikkutunneille venyneet kevätkekkerit kylällä :-) Täyttä elämää!

Anturamuotin tekoa

Vapuksi sovittiin toisen appiukon kanssa pienet anturamuottitalkoot.

Ensin tehtiin kahden laudan levyisiä ”siivuja” eli muotin osia valmiiksi mittojen mukaisesti. Sitten asetettiin linjapukit paikoilleen ja aloitettiin rakennustyö.



Homma onnistui hienosti poutasäässä. Kahdessa ja puolessa päivässä työ tuli tuentoja ja sidelautoja vaille valmiiksi. Kyllä rakentajat oli maan perusteellisen tyytyväisiä itseensä :o)

Tiivistä ja matalaa

Huhtikuun ajan rakennuspaikka on saanut sulaa ja kuivua. Kuun lopussa aloitettiin hiekan ja murskeen ajo. Se onnistui hyvin, pihatie kesti. Rakennuskonevuokraamosta haettiin 400kg:n diesel-jyrä, jolla talon pohjat käytiin läpi.



Nyt on pohja tosi hyvä. Luonnon omat salaojat tuntuvat toimivan hyvin. Murskeen pinta meni vaivatta vaateriin. Nyt on hyvä alkaa suunnitella hankintojen tekoa ja laskeskella että kuinkas paljon sitä tavaraa tarvitaankaan. No paljon!

Tavaran tilaamista

Ei JUMPE että tuonne monttuun menee paljon erilaista kamaa - ja vielä sellaista mikä peitetään eikä koskaan enää nähdä! :o)

Tämän raksan tarkoitus on olla jätepihi. Kokeilemme työmaan aikana mahdollisimman monia tapoja säästää rakennusmateriaaleja ja yritämme myös kierrättää tavaraa paitsi oman työmaan sisällä, myös naapureiden kesken.

Suuren säästönhän voi tehdä kilpailuttamalla tarvikkeita. Sen tietävät kaikki. Kaupan hyllyhinnoista voi saada suuria alennuksia. Toisen suuren säästön voi tehdä, jos malttaa laskea tarvittavat tarvikemäärät. Harkkojen määrät kappaleen tarkkuudella, laastisäkit, teräkset... Mitä tarkemmin onnistuu laskeminen, sen vähemmän menee hukkaan. Raksallahan materiaalihukka on suuruusluokkaa 10-15%. Jos 100000€:lla ostaa tavaraa, se 10% tuntuu lompsassakin. Montako kuukautta joutuu käymään töissä, jotta saa sen maksettua? Hukan joutuu jossain tapauksessa viemään kaatopaikalle, jolloin joutuu maksamaan vielä jätemaksut päälle.

Valitsimme neljä lähintä rautakauppaa, joihin lähti tarjouspyynnöt harkoista, raudoituksista, suodatinkankaasta, laastista, puutavarasta ja muusta perustuksissa tarvittavasta. Samalla selviteltiin mahdollisuudet palauttaa ylijäämäerät. Säännöt olivat kaikissa liikkeissä suunnilleen samat: avaamattomat ehjät pakkaukset voi palauttaa.

Tilaus tehtiin niin, että tavara saapui kolme päivää ennen töiden aloitusta. Sillä viikolla oli kovin sateista ja tavarat piti tietysti sääsuojata kiiruusti, ettei mikään pilaantuisi.

Hinnan eroa syntyi aika paljon. Jo harkoista tarjouskisan voittanut myyjä antoi tehtaan tarjoukseen nähden -11% alennuksen. Noin 8000 € lasku tuli - kallein tarjous oli päälle 10 000€.

2000€ tuli taas tienattua, eikös niin. Seuraavaksi aletaan tehdä anturaa, stay tuned.

Kellari - onko järkee vai ei

Kalliopinnan selvittelystä seurasi runsaasti ylimääräistä kaivamista ja isoja maaeriä, jälkeenpäin ajatellen kaivettiin sitten aika paljon turhaan. Kaivutyöt olisi voitu välttää tekemällä maaperätutkimuksia esim. maatutkalla. Onneksi tontilla on tilaa ylijäämämaille. Rinteen valumavesien takia talo täytyi nostaa hieman ylöspäin aiemmin suunnitellusta tasosta.

Nyt kun sitä monttua on pikkasen avattu taas lisää, kappas vaan, täyttöä tarvitaan toooosi paljon. Luokkaa 300-400 m3. Meinataan tehdä rossipohja, muurata harkoista perustus ja tehdä alapohja ontelolaatoilla. Mutta nyt kun se monttu on niin syvä kun se kallio tuli etsittyä, tulee ilmeisesti tarvitsee rakentaa kellari.

Mutta minä en kyllä tykkää noiden rinneratkaisutalojen yleensä harkkorakenteisista alakerroista, minusta ne on kamalan rumia! En tahdo kellaria, sitä ei tarvita ja se on ruma! Ei!

Noh, pikainen laskelma hyvän kantavan täyttömateriaalin eli hyvälaatuisen soran tai murskeen hankintahinnasta... no ok tehdään sitten se kellari mutta täytetään sit kanssa ulkopuolelta niin että se jää todella kellariksi eikä alakerraksi.

Ja oikeastaan voisi olla kiva, jos kellarin lämmittäisi kunnolla, siellä voisi olla nikkarointi/askarteluhuone, miehelle kotiteatterihuone ja teknisen tilan voisi siirtää myös sinne... Hmmm. Ei kuulosta sittenkään ihan hassulta ajatukselta.

Risusavotta ja monttu

Syksyllä ehdittiin muutama puu kaataa ennen lumen tuloa mutta suurempi osa urakasta jäi varhaisen talven takia keväälle. Samalla tontille saapui mieheni isä kaivinkoneineen puuhaamaan rakennuksen pohjaa.

Kaivutyöt onnistuivat kokonaisuudessaan talkoovoimin. Halusimme selvittää kallion pinnan huolellisesti. Takana oleva rinne puskee vettä tontille siinä määrin, että mikäli talon alla kalliopinnassa on kuoppia, siitä voi syntyä kosteuskuormaa. Lisäksi maan pinnanmuodot antoivat olettaa, että alla oleva kallio on jyrkkä. Kallio oli kuitenkin yllättävän tasainen. Talon ja takana kohoavan rinteen väliin jäi jopa luonnollinen salaoja: kalliossa oli uoma.

Jatketaan huomenna hommaa, näyttää vähäsen siltä, että edessä on laajamittainen täyttöoperaatio...

Vasara ja nauloja

Tontti löytyi keskeltä maaseutua, kahdelle järvelle ja peltoaukealle katsovalta aurinkoiselta metsärinteeltä. Siinä rinteellä muutaman kerran istuessamme päätös syntyi kuin itsestään.



Ensimmäinen askel oli hakea kunnalta suunnittelutarveratkaisu. Vesistöjen läheisyys (kumpaankin järveen suunnitellulta talon paikalta matkaa tasan 200m) ja tietyt luonnonarvot (lähistöllä kasvaa vuorijalavaa, jotakin harvinaista ketokukkaa ja vuosikymmenten takaa on myös liito-oravahavainto) edellyttivät hieman selvittelyä ympäristöviranomaistenkin suunnalta. Onneksi todettiin, ettei hanke vaaranna näitä luonnonarvoja ja rakennusoikeus saatiin.

Jo varhaisessa vaiheessa päätimme, että toteutustapa olisi perinteinen paikalla rakentaminen. Tiedossa oli erittäin ammattitaitoinen, pedantti ja tehokas kirvesmies. Lisäksi omilla appiukoillamme on runsaasti kokemusta rakentamisesta. Apua, neuvoa ja tukea olisi siis saatavissa. Pakettitalojen hinnat tuntuivat myös melkoisen korkeilta valmiusasteeseen nähden.

Suunnitteluvaihe kesti puolisen vuotta, tästä ajasta ammattisuunnittelija oli mukana neljä kuukautta. Aloitimme tutkimalla eri talovalmistajien pohjapiirustuksia internetissä. Lopulta löysimme oman paikkamme ilmansuuntiin ja omiin tilatarpeisiimme prikulleen sopivan pohjan. Siitä aloimme sitten työstää ammattilaisen kanssa.

Tätä kirjoittaessa piirustukset ovat valmiit, rakennuslupahakemus on jätetty ja kuulemma ihan ok. Yllättävän monta iterointikierrosta täytyi käydä läpi, ennen kuin seinät, piiput ja ovet löysivät luontevat paikkansa. Vähensimme myös jonkin verran rakennuksen monimuotoisuutta, yksi erkkeri suoristettiin ja kuistiratkaisua muutettiin. Näillä tavoitellaan energiatehokkuutta ja vähennetään rakennuskustannuksia.







Lopullisessa suunnitelmassa talon huoneistoala on pyöreästi 200m2 ja kerrosala 240m2. Puolitoista kerrosta, paljon ikkunoita ja valoa, lasikuisti ja hyvänkokoiset saunatilat – ne toivoimme ja saimme.

Ja siitä se ajatus sitten lähti...

Kai se ajatus oli aina ollut. Rakentaa oma. Ainakin miehelläni, joka rakastaa suoria kulmia. Talo, joka olisi sellainen, kuin haluaisimme, ja kokonaan oma.

Olemme asuneet reilut neljä vuotta maaseudulla, mieheni perheen kotipaikassa. Ajatus maalle muuttamisesta syntyi, kun etsimme pääkaupunkiseudulta perheasuntoa. Kaikki oli niin kallista ja totesimme, että ilman hirvittävän suuren velan ottamista emme saisi haluamaamme kotia tulevalle perheellemme. Olemme kumpikin asuneet lapsuutemme epäkaupunkimaisessa ympäristössä, mies ihan landella ja minä pienen kaupungin laidalla, tilavalla omakotialueella, lähellä luontoa. Pääkaupunkiseudun minikokoiset tontit, ahtaat asuinalueet ja tiivis asuminen eivät vaan täytä vaatimuksia.

Samaan aikaan, 100km länteen Helsingistä, tarjoutui lainattavaksi mieheni kotitilan päärakennus. Keräsimme kimpsumme, minä jäin sopivasti äitiyslomalle ja mieheni sai muutettua työpöytänsä paikan 150 km länteen :-) Remppailimme taloa monet vuodet, mutta nyt, tilan sukupolvenvaihdoksen lähestyessä, syntyi ajatus omasta. Uudesta. Vanhassa on puolensa, mutta se ei ole koskaan valmis eikä sukutalo voi koskaan olla täysin oma.

Tämä blogin tarkoituksena on paitsi toimia meidän raksan päiväkirjana, myös dokumentoida kokemuksia ja käytännön ideoita omakotityömaan materiaalihävikkien pienentämiseksi ja rakennusjätteen käsittelyn parantamiseksi. Työni liittyy tähän aiheeseen.

Liikkeelle lähdetään etsimällä pohjaratkaisua... Siitä lisää seuraavassa.