Länsi-Uusimaa -lehden kanssa tehtiin tänään artikkelia rakentamisen jätekysymyksistä. Käveltiin Munkkaan jäteasemalla, katseltiin tavaravuoria, jotka siellä odottavat loppusijoittamista. Hautaamista maan alle, pois näkyvistä.
Sohvia, runkopatjoja, muovisia kesähuonekaluja, sähkögrillejä, sahanpurusta tehtyjä huonekaluja. Kokonaisia rojuvuoria! Kesällä tehtiin jätepisteiden käytön valvontaa, samoja kamoja oli myös siellä. Ihmiset hukkuu roinaan.
Että voi rojun määrää! Aivan tolkutonta, kun sen omin silmin näkee.
Olen tässä rakennusjäte-projektihommissani alkanut yhä enemmän kiinnittää huomiota ihmisten kulutuskäyttäytymiseen ja valintaperusteisiin hankintoja tehtäessä. Siis siihen, että useimmiten tavaroiden laadulla ja kestävyydellä ei ole suurta merkitystä. Osasyy esimerkiksi kodin hankintoja tehtäessä on se, että tiedetään, että huonekaluja ja esimerkiksi kodin pintoja tullaan jatkossakin uudistamaan säännöllisesti eikä tavaroiden käyttöikää ole tarkoituskaan hyödyntää täydessä mitassaan. Osa ihmisistä jopa harrastaa sisustamista ihan tällä viisiin. Vanhat vaan pois ja uutta kivaa kotiin.
Rautakaupan pihalla eilen tavaroita lastatessa kuuntelin, kun viereisen parkkiruudun isäntä jutteli kaverilleen siinä, että oli tehnyt hienot laminaattikaupat. Laminaatti oli tosi halpaa. Okei siinä on pahvipontti, joka ei tule kestämään kunnolla edes asennusta - mutta hei, oli niin halpaa, että jos se nyt pari vuotta kestää, niin puretaan se sitten pois ja pannaan uusi. "Vaimo se vaan tykkää, kun saa sisustella."
Lapsiperhe-elämässä rojun määrä on käsittämätön. Lapset saa lahjoja, tuliaisia ja muita ja tottuu tavaran yltäkylläisyyteen. Vanhemmat turhautuu roinan määrään. Itseltäni on rojun määrä tukahduttanut ilon ostoksilla käymisestä. Joskus olen sellaista tuntenut, siis iloa kodin laittamisesta ja kauniiden esineiden hankkimisesta kotiin, mutta en oikein enää. Tämä lienee se syy miksi nautin niin kovasti vanhan tavaran tutkimisesta, että voin jatkaa jonkin tavaran käyttöikää sen sijaan, että hankkisin uuden kaupasta.
Mutta mitä tällä nyt oli rakentamisen kanssa tekemistä? No sen verran, että oletteko huomanneet, että kertakäyttökulttuuri on levinnyt myös omakotirakentamiseen? Amerikassa lähiöissä tapahtuu nyt jo sitä, että edellisen sukupolven rakentama talo vedetään remontoimisen sijaan sileäksi ja rakennetaan uusi. Isompi ja komeampi. Sen sijaan, että paikalla seisoisi yksi rakennus vuosikymmenien ajan, muutamassa vuosikymmenessä tontti voi nähdä kolme tai neljä kunkin aikakauden muotia vastaavaa taloa. Näin kertoi minulle eräs arkkitehti, joka viettää paljon aikaa sielläpäin. Bulldozer tulee, vetää tilkun maan tasalle ja vanha talo kaatopaikalle.
Samaa voi ennustaa Suomessakin, erityisesti kun rakennetaan halpistaloja kalliille maalle. Heikkolaatuisen rakentamisen seurauksena rakennusten elinkaari lyhenee, kun korjaamisesta tulee kannattamatonta. Vähän niinkuin huonolaatuisille huonekaluille on jo käynyt - ja kulutuselektroniikalle. Jo etu liite kulutus- kertoo kaiken olennaisen. Jos materiaalitehokkuudesta puhutaan, niin rakennusaikainen materiaalin tehokas käyttö rupeaa olemaan siinä rinnalla sitten se ja sama, jos elinkaari alkaa radikaalisti lyhenemään.
Toinen piirre, joka tähän ajaa, on talojen ulkoasuun liittyvät, muuttuvat trendit. Esimerkiksi laatuvalmistaja Kannustalolta saa sekä varsinais-suomalaisia, englantilaistyylisiä että vaikka Amerikan etelävaltioiden ranchien päärakennusten tyypillistä rakennustyyliä edustavia omakoteja. Nämä kun pannaan samalle asuinalueelle, niin kestävätkö ne kaikki aikaa? Huoliiko seuraava sukupolvi niitä vai tarvitseeko tehdä perusteellinen remontti? Okei Kannustalon mallit ovat kyllä hyviä, sopivat suomalaiseen maisemaan. Mutta periaatteessa, trendejä on yhä enemmän - tuleeko taloistakin jo kulutushyödykkeitä?
Tällaista minä tänään mietiskelin. Ostettiin intopuuskassa viikonloppuna sitä halpaa laattaa keittiönkaappien välitilaan. Kun saatiin se paikoilleen ja saumat siihen, niin huomattiin että se riitelee tosi karusti kaappien hennon sävyn kanssa. Että näin. Valintaperusteena oli hinta, kun todettiin, että jos ei sovikaan, niin eipä se mitään maksanutkaan ja säästyi vaihteeksi valintaan ja etsimiseen kulunut aika. Oltiin toisaalta kyllä aika varmoja että sopii se siihen. Vaan ei.
Ollaan (ja varsinkin minä) vatvottu näitä pintamateriaalivalintoja edes takaisin aina niin, että itselläkin on mennyt hermo ajoittain. Nyt sitten kun mentiin rennolla meiningillä ja reippaalla otteella, niin mettään meni heti. Kysymys kuuluu, pitääkö se repiä irti vai tottuuko silmä siihen, esim. kymmenessä vuodessa?
Vanha sananlasku sanoo, että suutarin lapsella ei ole kenkiä, jne :-)
Puulattiat meille tulee alakertaan puolet puulattiaa ja puolet laattaa, yläkertaan puulattia. Samaa matskua joka paikkaan (täytyy kirjoittaa muuten puutavaran säilyttämisestä yksi blogi kun muistan, erikoiskuivan puun kanssa onkin nimittäin oltava tarkkana..).
http://web.novia.fi/cirkulera/?page_id=468&lang=fi
