Rakentamiskipinän saaminen on vähän samantyyppinen juttu kuin vauvakuume. Kun se iskee, se alkaa johdatella elämää tiettyyn suuntaan. Kirjoitin tämän blogin ihka ensimmäisessä jutussa siitä, kuinka meidän projekti alkoi. Ajatus tuli päähän, eikä enää lähtenytkään.Eikä ollut ihan helppoa siinä alkuun. Riideltiin keskenämmekin siitä, kun kummankin mielialat vaihtelivat ja olimme sitten vuoronperään toisiimme turhautuneita, kun välillä asia etenivät liian nopeasti ja välillä eivät ollenkaan.
Perusasia oli se, että tuli tarve tehdä oma. Itselle ja sellainen kun itse halutaan ja tarvitaan. Paikkaan jossa on myös omaa rauhaa (siellä on oikeastaan pelkästään sitä :-)
Mutta tuo rakennuskuume. Mistä se oikein ihmiseen tulee? Toisilta rakentajiltako? Onko se tarttuva tauti? Onko perinnöllistä heikkoutta siihen? Kuinka ympäristö vaikuttaa? :o)
Oman kodin rakentaminen on minusta suomalaisen ihmisen elämänkaaressa aika perustavanlaatuinen elementti. Siihen tulee jossain vaiheessa tarve, kuten lasten hankintaankin. (Usein ne tulee muuten samaan aikaan?)
Naisille se voi tulla yhtälailla kuin miehille, vaikka pelkästään fyysistä syistä miehillä on raksahommissa tietty etulyöntiasema. Usein enemmän kokemusta koneista ja käytännön töistä ja näpräilyistä muutenkin. Mutta on tässä naisillekin sopivia hommia, kuten hankinnat, maalaus, siivous. Muonitus on myös ihan tärkeä tehtävä ja välillä juomituskin :-D
Kun on lapsia (eikä taaperot ja raksa sovi kovin hyvin yhteen ), roolijako on usein se että mies on yksinään raksalla töiden jälkeen ja nainen sitten kotona lasten kanssa. Illasta toiseen. Viikonlopusta toiseen.
Turhauttavaa sekin, kummankin kannalta. Onneksi meidän tapauksessa on ollut saatavilla paitsi lastenhoitoapua, myös talkooapua meidän kummankin vanhempien taholta. On voitu tehdä yhdessä ja hankalampiin talkoohommiin on saatu sitten apuakin.
Tosi pitkä projektihan tämä on. Meillä on idean syntymisestä kohta 1,5 vuotta. Mutta omalta osaltani sanoisin, että yllättävän hyvin tätä jaksaa. Me tehdään spurtteina, eikä meillä ole aikataulua. Ei ole pakkoa, eikä kiirettä. Välillä ehtii tehdä muitakin asioita.
Spurttien tekemisessä on se hyvä puoli, että yhtäkkiä syntyy aina paljon uutta valmista, ja pää jää ikäänkuin "jälkeen". Odotteluaika menee siinä, kun pää ehtii ajan tasalle, silmät tottuu uusiin rakennelmiin ja nauttii saavutuksesta. Ja sitten mennäänkin taas eteenpäin.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tätä jaksaa hyvin ja ajoittain jopa nauttii suuresti (siis kun peltikaton lasku ei ole vielä tullut ja elämä tuntuu kaikinpuolin kevyeltä) . Tämä tuntuu enemmänkin harrastukselta, (toki hieman kalliinpuoleiselta...) Itse pidän projekteista, työstä jossa on käsitettävän mittainen elinkaari. Rakentaminen sopii minulle. Ja meille.
Kivaa kun lasten tekemisen jälkeen voi tehdä tällaista uudenlaista asiaa yhdessä. Vähäsen taas oppii siipasta jotain uutta. Yhteiset kokemukset ja aikaansaannokset yhdistävät. Ehkä näitä on sitten joskus myös hauska muistella.
Ja onhan se ihan hemmetin hieno juttu, kun on rakentanut sentään talon! Se ei ole mikään pikkujuttu se! :-D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti